On aika jälleen aktivoitua pitkän hiljaiselon jälkeen, ja avata kannettava tietokone pienen hauskuuttelun merkeissä. Tiedän ystävät hyvät, että paljon on jälleen tapahtunut niin Suomen maalla, kuin myös NHL:n puolella; Petri Matikainen pääsee joukkueensa kanssa aikaisin Kreikkaan, Pelicans-luotsi Kai Suikkanen ei ole vieläkään ollut kiroilematta yhdessäkään haastattelussaan, ja se joukkue, jossa Harri Pesonen pelaa keväällä, voittaa.
Amerikan mantereella taas runkosarja pääsi jo loppumaan ja viimeisetkin playoff-paikat saatiin selvitettyä. Josko Buffalo Sabres ymmärtäisi jo ensi kaudella, että myös runkosarjan ensimmäiset 41 peliä lasketaan mukaan tilastoihin. Yllättäjäjoukkueet Florida Panthers ja Ottawa Senators ylisuorittivat, ja pääsivät hienojen runkosarjaotteiden avulla pudotuspeleihin. Häntäpään joukkueista Edmonton First Overalls ja New York Islanders eivät alisuoriutuneet, sillä se ei ole mahdollista.
Mihin tämä teksti sitten perustuu? Hyvät naiset ja herrat, tämä kirjoitus perustuu täysin omiin kokemuksiini. Pitkän odotuksen jälkeen pääsin nimittäin vastikään käymään ensimmäistä kertaa Amerikan mantereella, ja itse New Yorkissa asti. Tiedän, olen aiemminkin sanonut asioista näin, mutta tämä siis tapahtui ihan oikeasti. Samalla reissulla pääsin vihdoin ja viimein ihastelemaan ihka oikeaa NHL-ottelua livenä paikan päältä. Kyseinen ottelu oli tiistaina 3.4 pelattu New Jersey Devils - New York Islanders -ottelu, ja ajattelin näin matkan jälkeen kertoa hieman tunnelmia ottelutapahtumasta yleensä.
Ottelu pelattiin siis Devilsin kotiluolassa uudehkolla Prudential Centerillä New Jerseyssä. En halunnut tehdä Kurtis Fostereja, ja myöhästyä tilanteesta, joten suuntasin hallilla hyvissä ajoin junalla New Yorkista. Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, ettei sinne hallille nyt niin vaikeaa ollutkaan päästä, ja kun löysimme paikamme, näytti kello vasta vähän yli viittä. Pelin alkuun olikin siis jotakuinkin kaksi tuntia aikaa. Noh, parempi aikaisin, kuin ei milloinkaan.
Hallin pihalle päästyämme huomasimme, että koko hallia ei ole vielä avattu. Ovien edessä pääsyä hallille odotteli kuitenkin kourallinen kiekkofaneja joihin lukeutui muutama Parise, pari Brodeuria, yksi Arnott sekä eräs yksinäinen Tavares. Gomezin paitoja ei paikalla näkynyt, kumma kyllä.
Ovet auettua tasan viideltä paikallista aikaa pääsimme vihdoin sisään, ja nopean turvatarkistuksen jälkeen omien paikkojen etsintä sai alkaa. Paikkamme oli käytännössä vastakkaisella puolella hallia katsottuna paikasta, josta tulimme sissään, joten eipä muuta kuin vaeltamaan omille paikoille. Ja mikäs siellä oli kävellessä. Henkilökunta viritteli hyvissä ajoin ensimmäisiä "Let's go Devils" -huutoja, ja käytävillä fanitavaraa kaupittelevat henkilöt heittelivät yläfemmoja jo paikalla oleville faneille. Koko touhussa oli heti alkuhetkistä lähtien niin sanottu "ison maailman meininki", eikä se haitannut tätä kiekkofania lainkaan. Päinvastoin.
Käytävältä löytyi myös pieni huutokauppa osasto, jossa oli myynnissä fanikrääsää nimikirjoituksilla varustettuna. Oli peleissä käytettyjä mailoja, joitakin pelipaitoja sekä isoja kuvia muun muassa Jason Arnottin cupin ratkaiseesta maalista. Vaikka olen pelkkä rahaton opiskelija, jolla on vähemmän siteitä Devilsiin kuin Josef Boumediennella, teki minun mieli laittaa tarjousta jokaisesta esineestä. Scott Gomezin paitoja ei näkynyt tuollakaan. Ihme homma.
Omat paikat löytyvät piakoin ja kuten aiemmin sanoin, jäi aikaa käytävillä käyskentelyyn, valokuvien napsimiseen, hodarin syömiseen, oluen juomiseen ja omaan fiilistelyyn reilusti aikaa. Paikamme olivat areenan toisella suurella tasanteella, mutta se voidaan käytännössä laskea kolmanneksi kerrokseksi. Ylempänä oli vielä ainakin yksikerros, joten ihan piippuhyllyltä ei peliä joutunut seuraamaan. Tähän väliin täytyy tosin todeta, ettei halli oltu suunniteltu mahdollisia suomalaisfaneja silmälläpitäen. Tuon tasanteemme pleksilasi, joka oli osaltaan estämässä katsojia putoamasta katsomosta alas, oli hyvin matala. Näin ollen suomalaiset jääkiekkofanit voivat tyypillisesti oluthuuruissaan ja sämpylää jakaessaan helposti pudota tasanteelta huomattavan matkan alas.
Pikku hiljaa väki alkoi saapumaan hallille, ja alkulämmittelyt saivatkin alkaa. Pettymykseni oli suuri kun huomasin, ettei Martin Brodeur tulisi olemaan aloittava maalivahti kotijoukkueesta. Itse asiassa Brodeur ei käynyt maalin suulla edes alkulämmittelyissä vaan heitti vaihtoaition edessä läppää huoltajan kanssa, joten tätä legendaa en harmillisesti nähnyt toiminnassa lainkaan. En nähnyt ottelussa myöskään toista Devils-legendaa Jay Pandolfoa. En, vaikka mies pelasi ottelussa ilmeisesti melkein yhdeksän minuuttia Islanders-paidassa, sillä niin näkymättömissä hän kentällä veteli.
Myös eräs entinen Devils-peluri Nicklas Bergfors pysyi poissa näkyvistä, joka ei tosin ole lainkaan ihme. Taitaa herra työskennellä tällä hetkellä jonkin joukkueen luistimien terottajana tai jonakin erätaukomaskottina.
Lähtökohdat ottelulle ei olleet millään tavalla herkulliset, sillä Devils oli jo varmistanut pudotuspelipaikkansa olemalla oma vahva itsensä runkosarjassa. Islanders oli ollut runkosarjassa myös oma itsensä eikä heilläkään ollut minkäänlaista panosta ottelussa. Ellei draft-lotteryä lasketa sellaiseksi.
Peli alkoi Devis-merkkisesti, vaikka ottelun alku olikin melko tunteetonta höntsäilyä. Islanders-maalivahti Al Montoyalla oli ilmeisesti joukkuetoverinsa Mark Eatonin kanssa kisailu menossa siitä, kummalla on jäisemmät kädet, sillä niin upeasti Montoya kämmäili kiekon kanssa maalin takana heti ensimmäisessä tilanteessa. Myös Devilsin avausmaalin jälkeen Montoya esitteli upeaa kiekonkäsittelytaitoaan, ottamalla purkukiekon haltuun maalin takana siten, että kimmotti sen suoraan maalin edustalle. Lähes Mika Lehtomaista toimintaa.
Devils avasi ottelun maalitilin siis jo reilun minuutin jälkeen, kun Patrick Elias laittoi kiekon puolityhjään Islanders-verkkoon vierasjoukkueen laiskan puolustamisen jälkeen. Kotijoukkueen maalilaulu pärähti soimaan, jota tahditti Devils-fanien vastustajille osoitetut "you suck" -huudot.
Ensimmäisen erän puolivälin jälkeen kotijoukkueen Cam Janssen jyräsi voimalla Mark Eatonin seinille. Tästä ei Islandersin Micheal Haley pitänyt, ja hän haastoikin Janssenin tappeluun välittömästi. Seurasi noin minuutin mittainen nujakka ja jokainen ketsoja - minä mukaanlukien - matsia seisaalteen, samalla epämääräisesti möykäten. Yleisö syttyi, ja oli aivan pähkinöinä. Samalla molemmat joukkueet syttyivät pelaamaan kovempaa. Ja joku vielä väittää, ettei tappelut kuulu jääkiekkoon.
Heti tappelun jälkeen näytettiin noin Synergia Arenan kokoisella jumbotronilla super-slow motionina Cam Janssenin eräs lyönti, joka löysi tiensä Haleyn poskipäähän. Koko halli huokaa kovempaa kuin yhdenkään maalitilanteen aikana.
Edessäni istui ilmeisesti paikallinen isä, joka oli saapunut nuoren lapsensa kanssa katsomaan illan spektaakkelia. Poika oli jo varhaisella iällä opetettu kannattamaan oikeaa joukkuetta, sillä kaverin päältä löytyi niin Brodeur-pelipaita, kuin myös Devils-lippalakki. Pikkumies elikin pelin mukana enemmän kuin muut yleisöstä yhteensä, hyppien paikallaan jännityksestä ja aloittamalla välillä itse "Let's go Devils" -kannatushuudot, johon muu yleisö nopasti lähti mukaan. Teki mieli antaa ylävitonen tälle nuorukaiselle huikeasta toiminnasta.
Ensimmäisellä erätauolla jäälle menivät näyttämään taitojaan paikalliset G-juniorit, jotka pelasivat kentällä noin viisi minuuttia kestäneen 10 vs. 10 ottelun. Ei ollut kovin reilua nähdä vasta luistelemaan oppineiden lasten seassa yhtä Nathan Gerbeä.
Muutaman kerran ottelun aikana yleisön seasta joku aloitti rytmikkään viheltelyn, joka päättyi voimakkaaseen "Rangers suck" -huutoon. Huuteluihin osallistui koko yleisö, oli päällä sitten Devils- tai Islanders-fanituotteita. Oli myös erityisen hienoa kuunnella jokaisen Johan Hedbergin torjunnan jälkeen koko Devils-katsomon "Moose" -huutomylvintää. Melkoinen meininki.
Yleisölle tarjottiin ottelun aikana virikkeitä vaikka millä mitalla. Yleisön seasta valittiin pariskuntia vastaamaan tietokilpailukysymyksiin tai ottamaan osaa muihin kisailuihin. Palkintoina oli niin erilaisia fanituotteita, kuin myös lippuja Broadway-esityksiin. Yleisöä myös huudatettiin näyttämällä jumbotronilla desibelimittaria. Toisella erätauolla pääsi eräs Devils-fani näyttämään taitojaan jäälle, kun hänet valittiin ampumaan kiekkoja tyhjään maaliin jokaiselta kentältä löytyvältä poikkiviivalta. Pääpalkintona ei ollut enempää eikä vähempää kuin upouusi auto. Harmillisesti kisaan valittu fani taisi olla itse Al Montoya, sillä vaikka lähemmältä siniviivalta lauottu kiekko vielä maaliin löysikin, eivät punaviivalta luotut kolme kiekkoa jaksaneet edes maalille asti.
Tämän lisäksi erätauoilla yleisöä viihdytti The E-Street Band, jonka kerrottiin olevan "se alkuperäinen Bruce Springsteen tribuutti-yhtye". En ole ikinä ollut näkemässä itse Pomoa, joten nyt voin sanoa olleeni ainakin lähellä.
Ottelun aikana tuli myös kuulutus siitä, että alatasanteella jaettiin "ensimmäinen Devils-pelini" diblomeja, ja suuresta houkutuksesta huolimatta jätin omani hakematta, sillä ajattelin niiden olevan ennemminkin lapsille suunnatuja todistuksia. Tämä pitikin paikkaansa, sillä pelin jälkeen kuulin, että edellisen diblomin oli itselleen hakenut Adam Larsson.
Pelin taso laski hieman loppua kohti, lukuunottamatta Islandersin viimeisellä viisiminuuttisella virittämää kiriä. Tuo kiri päättyi kuitenkin Kovalchukin viimeisen minuutin maalin. Edessä istunut isä ja poika -kaksikko pomppasi äkkiä penkeiltään ja alkoivat tehdä lähtöään välttääkseen pelin jälkeiset kovat ruuhkat. Isä oli jo lähdössä, mutta poika muisti vetää tätä hihasta, ja molemmat jäivät värittämään Devils-maalilaulua omilla "you suck" -huudoillaan. Jälleen asiallista toimintaa pikkukaverilta.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että vaikkei ottelussa ollutkaan ennalta panosta, ja vaikka peli olikin ajoittain pienimuotoista surffailua, oli tapahtuma shown puolesta sellainen, että menen kyllä uudestaankin. Vaikken edes Devilsiä fanita. Hallikin oli niin hieno, että sinne teki melkein mieli jäädä asumaan. Bobby Holik siellä kuulemma asuukin. Hallilta poistuttaessa ottivat fanit aulassa vielä yhdet "Rangers suck" -huudot ja ottelutapahtuma oli vihdoin paketissa. Ehdottomasti hieno ja ikimuistoinen kokemus.
Niin, ja ne terveiset. Tähän herkkupalaan lippuni maksoi hulppeat 26 euroa (34 $). Piippuhyllylle olisi päässyt noin 19 eurolla (26 dollarilla). Kyllä Boss Nass tietää.
